maanantai 4. marraskuuta 2013

Jalat eellä (synnytyskertomus!)


Kipeät supistukset alkoivat viimein keskiviikkona 31.7 raskausviikoilla 39+0. Sitä ennen niitä oltiin odotettu ja olin jopa yrittänyt saada moisia aikaiseksi. En ollut kovinkaan kipeä, lähinnä epätietoinen siitä millon tulee lähteä sairaalalle päin. Keskiviikko- torstai välinen yö meni miten meni. En ollut saanut juurikaan nukuttua, varsinkaan kun jännitti niin paljon.

Torstaina oli pakko soittaa synnärille. Selitin jalka-perätarjonnan ja etten tiedä koska meidän tulee lähteä kun sairaalalle on matkaa yli tunti. Siellä sitten sanoivat, että voidaan pikkuhiljaa valua sinne.

Saavuttiin sairaalaan joskus iltapäivällä, varmaan klo 17 aikoihin. Ilta menikin sydänkäyrillä maatessa ja välillä kävi kätilö tarkistamassa kohdunsuun tilanteen. Yhdeksän aikaan meidät saateltiin synnytyssaliin, olin väljästi kahdelle sormelle auki, eikä kaulaa ollut jäljellä.

Torstai yö vietettiin salissa. Edistystä ei tapahtunut, supistukset jatku samanalaisina n. 5 min välein tulevina minuutin kestävinä kipuaaltoina. Sain kipupiikkiä ja nukkumiskäskyn. Nukuinkin, ihan vaan huomatakseni perjantai-aamuna että supistukset ovat loppuneet. Voi sitä veetutuksen ja pettymyksen määrää.

Lopulta mentiin taas osastolle, jossa supistukset alko lähes heti uudelleen. Sain ruokaa, kun olin ollut yli vuorokauden syömättä. Se oli pahaa, enkä edes syönyt kaikkea. Halusin vaan kahvia. Ja jäätelöö! Palattiin osastolle katsomaan telkkua ja hoitaja lämmitti mulle geelityynyjä supistuskipuihin. Aika pian oli pakko pyytää hoitaja takas. En vaan voinut enää olla, halusin takas synnytyssaliin.

Salissa oli uus kätilö. Sellanen ärsyttävä, joka ei puhunut kunnolla suomea. Esitteli siinä wc-tiloja, eikä millään voinut tajuta että oltiin oltu jo samassa salissa kerran, eikä tarvita mitään esittelykierrosta. Sentään ilokaasumaskin se iski mun kouraan, olin siihen tutustunutkin jo edellisenä yönä havaitakseni sen olevan aika kivaa ainetta!

Monta tuntia vierähti. Mä hengittelin ilokaasua, kunnes kätilö tulee huoneeseen ilmoittamaan että mulle aletaan antaa oksitosiinia tipasta, vahvistamaan supistuksia ja hetken päästä lääkäri tuli laittamaan epiduraalin (jonka laittaminen ei sattunut, vaikka joka paikassa niin sanotaankin. Tuntu vaan sellaselta rutisevalta selkärangassa). Mulla epiduraali toimi tosi hyvin. Supistuskivut ei ollu yhtään niin tuskasia ja olo oli jotenkin tosi rento.

Lapsivesi meni ihan yhtäkkiä. Se oli vaan sellanen ISO, lämmin holahus ja tokasin vaan että ''oho, nyt ne vedet meni''. Tästä alkaakin se ihan oikee synnytys.

Lähes heti vesienmenosta mua alko ponnistuttamaan TODELLA paljon. Kätilö tarkisti kohdunsuun ja olin auki 7 senttiä, enkä saanut ponnistaa (tässä tilanteessa jos olisin ponnistanut, sieltä olis tullut muksun jalat ja muuten se olis jäänyt jumiin). Se oli pahinta koko toimituksessa. Voitte varmaan kaikki naispuoleiset kuvitella jännittävänne kaikkia pieniä lihaksiatuolla alakerrassa henkenne kaupalla samalla kun tekee nimenomaan mieli puskea sieltä jotain pois. Parasta tässä oli vielä se, että kätilöillä alko vuoronvaihto. Me Kimin kanssa siellä synnytyssalissa, mä yritän pitää muksun sisäpuolella, huudan ilokaasumaskiin niin paljon kun kurkusta lähtee ääntä ja huoneessa ei oo ketään muuta.

Kätilö tuli takas. Hyvään aikaan, kun yhtäkkiä tunsin miten ''sieltä tulee jotain.'' Kätilö tarkisti asian ja sieltähän se vauva oli tulossa. Huoneeseen hälytettiin lisää porukkaa. Olisko siellä ollut neljä (?) ihmistä, ja sain luvan ponnistaa. VIIMEIN. Tosin mä kyllä aloin vaan pillittään hysteerisenä. Ette arvaa miten vaikeeta on rentouttaa lihakset ja alkaa muka ponnistamaan, kun ensin oot vartin nimenomaan pidätellyt. Ihan sama. Mä ponnistin. Ja ponnistin. Ja yhtäkkiä se vauva olikin pihalla. Olin kauhulla odotellu kaikenmaailman välilihaleikkauksia ja muuta kammotuksia, mutta eipä noita sitten tarvittukaan..

Mun mielestä mun synnytys oli helppo. Ehkä jopa epäreilun helppo. En kokenut mitään kuolettavan kipeenä (vaikka naukkutädin sijainen olikin pelotellut, että toivon kuolevani kun supistukset alkaa) enkä varsinkaan koe, että kivunlievityksiä olis pantattu vaan niitä nimenomaan tyrkytettiin. Tikkejä en tarvinnut ja mun mielestä kaikki meni nappiin. Ainoa harmillinen juttu oli se, että vauva joutu lastenosastolle matalien veren happiarvojen takia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti