HEIMOI!

Nyt mä sen viimein tein. Aloin bloggaamaan, meinaan. Taas. Ehkä mun elämässä nyt olis niin paljon kaikkea uutta ja jännää, että siitä riittäis tännekin kirjotettavaa. Tosin, jaksan vähän epäillä.

Suurin syy tähän uuteen bloggailuinnostukseen on tuo tuhiseva nyytti, joka täyttää muuten huomenna kaks viikkoa! (JEE SE ELÄÄ YHÄ!) En usko, että tuttavat jaksaa päivästä toiseen kuunnella miten meidän Innalta pääsi puklu ja monestiko oon vaipan vaihtanut päivässä. Sellasta siis varmaan tänne enimmäkseen on luvassa!

Oon siis 19-vuotias uunituore äippä, jonka mielestä raskaana oleminen oli aika kamalaa, ja joka on tosi onnellinen kun vauva on viimein pihalla! Kimin kanssa ollaan parisen vuotta oltu, ja asuttu yhdessä. Vauvautumisesta ollaan molemmat oltu sitä mieltä, että tulee kun on tullakseen, mutta mulla vauvakuume oli kova ja monta negatiivista testiä tein pettyen aina pahasti. Viime marraskuussa tikussa viimein heilui - ei yksi, vaan kaksi viivaa!

Raskaana ollessani huomasin, että kavereita ei enää ole juuri lainkaan ja nyt äitiydyttyäni mun paras ystävä on rintapumppu. Ja tietysti tuo mies, joka onneks jaksaa kuunnella mun pillitystä siitä, miten yksin tunnen olevani. Vaikka sekään ei kyllä ihan totta oo, sillä mulla on maailman ihanin ja höntein perhe. Silti jossain määrin kaipaan tyttökavereita, joiden kanssa parantaa maailmaa puhuen täyttä kuraa ja joiden kanssa tehdä ihan mitä vaan.

Nyt kun vauva-arki on lähtenyt käyntiin, oon ihmetelly onko tää alussa oikeesti näin tylsää? Sä syötät, vaihdat vaippaa ja mun tapauksessa pumppaat ruokaa. Ja lopun ajasta tyyppi vaan nukkuu. Silti mun päivät on ohi, ennenkun ne on edes alkaneet ja tuntuu ettei mitään saa aikaiseksi. Ovesta ulos pääseminen vie yllättävän paljon aikaa, vaikka vois vielä kuvitella sen olevan suht helppo homma.. Toki tää hiljaisuus on myös nautinto. Inna ei sittenkään huuda pää punasena 24/7 vaikka siihen oltiin varauduttu. Siis, ei VIELÄ huuda. Ehkä se kohta oppii meidän suvun tavoille!