Jalat eellä (synnytyskertomus!)

Kipeät supistukset alkoivat viimein keskiviikkona 31.7 raskausviikoilla 39+0. Sitä ennen niitä oltiin odotettu ja olin jopa yrittänyt saada moisia aikaiseksi. En ollut kovinkaan kipeä, lähinnä epätietoinen siitä millon tulee lähteä sairaalalle päin. Keskiviikko- torstai välinen yö meni miten meni. En ollut saanut juurikaan nukuttua, varsinkaan kun jännitti niin paljon.

Torstaina oli pakko soittaa synnärille. Selitin jalka-perätarjonnan ja etten tiedä koska meidän tulee lähteä kun sairaalalle on matkaa yli tunti. Siellä sitten sanoivat, että voidaan pikkuhiljaa valua sinne.

Saavuttiin sairaalaan joskus iltapäivällä, varmaan klo 17 aikoihin. Ilta menikin sydänkäyrillä maatessa ja välillä kävi kätilö tarkistamassa kohdunsuun tilanteen. Yhdeksän aikaan meidät saateltiin synnytyssaliin, olin väljästi kahdelle sormelle auki, eikä kaulaa ollut jäljellä.

Torstai yö vietettiin salissa. Edistystä ei tapahtunut, supistukset jatku samanalaisina n. 5 min välein tulevina minuutin kestävinä kipuaaltoina. Sain kipupiikkiä ja nukkumiskäskyn. Nukuinkin, ihan vaan huomatakseni perjantai-aamuna että supistukset ovat loppuneet. Voi sitä veetutuksen ja pettymyksen määrää.

Lopulta mentiin taas osastolle, jossa supistukset alko lähes heti uudelleen. Sain ruokaa, kun olin ollut yli vuorokauden syömättä. Se oli pahaa, enkä edes syönyt kaikkea. Halusin vaan kahvia. Ja jäätelöö! Palattiin osastolle katsomaan telkkua ja hoitaja lämmitti mulle geelityynyjä supistuskipuihin. Aika pian oli pakko pyytää hoitaja takas. En vaan voinut enää olla, halusin takas synnytyssaliin.

Salissa oli uus kätilö. Sellanen ärsyttävä, joka ei puhunut kunnolla suomea. Esitteli siinä wc-tiloja, eikä millään voinut tajuta että oltiin oltu jo samassa salissa kerran, eikä tarvita mitään esittelykierrosta. Sentään ilokaasumaskin se iski mun kouraan, olin siihen tutustunutkin jo edellisenä yönä havaitakseni sen olevan aika kivaa ainetta!

Monta tuntia vierähti. Mä hengittelin ilokaasua, kunnes kätilö tulee huoneeseen ilmoittamaan että mulle aletaan antaa oksitosiinia tipasta, vahvistamaan supistuksia ja hetken päästä lääkäri tuli laittamaan epiduraalin (jonka laittaminen ei sattunut, vaikka joka paikassa niin sanotaankin. Tuntu vaan sellaselta rutisevalta selkärangassa). Mulla epiduraali toimi tosi hyvin. Supistuskivut ei ollu yhtään niin tuskasia ja olo oli jotenkin tosi rento.

Lapsivesi meni ihan yhtäkkiä. Se oli vaan sellanen ISO, lämmin holahus ja tokasin vaan että ''oho, nyt ne vedet meni''. Tästä alkaakin se ihan oikee synnytys.

Lähes heti vesienmenosta mua alko ponnistuttamaan TODELLA paljon. Kätilö tarkisti kohdunsuun ja olin auki 7 senttiä, enkä saanut ponnistaa (tässä tilanteessa jos olisin ponnistanut, sieltä olis tullut muksun jalat ja muuten se olis jäänyt jumiin). Se oli pahinta koko toimituksessa. Voitte varmaan kaikki naispuoleiset kuvitella jännittävänne kaikkia pieniä lihaksiatuolla alakerrassa henkenne kaupalla samalla kun tekee nimenomaan mieli puskea sieltä jotain pois. Parasta tässä oli vielä se, että kätilöillä alko vuoronvaihto. Me Kimin kanssa siellä synnytyssalissa, mä yritän pitää muksun sisäpuolella, huudan ilokaasumaskiin niin paljon kun kurkusta lähtee ääntä ja huoneessa ei oo ketään muuta.

Kätilö tuli takas. Hyvään aikaan, kun yhtäkkiä tunsin miten ''sieltä tulee jotain.'' Kätilö tarkisti asian ja sieltähän se vauva oli tulossa. Huoneeseen hälytettiin lisää porukkaa. Olisko siellä ollut neljä (?) ihmistä, ja sain luvan ponnistaa. VIIMEIN. Tosin mä kyllä aloin vaan pillittään hysteerisenä. Ette arvaa miten vaikeeta on rentouttaa lihakset ja alkaa muka ponnistamaan, kun ensin oot vartin nimenomaan pidätellyt. Ihan sama. Mä ponnistin. Ja ponnistin. Ja yhtäkkiä se vauva olikin pihalla. Olin kauhulla odotellu kaikenmaailman välilihaleikkauksia ja muuta kammotuksia, mutta eipä noita sitten tarvittukaan..

Mun mielestä mun synnytys oli helppo. Ehkä jopa epäreilun helppo. En kokenut mitään kuolettavan kipeenä (vaikka naukkutädin sijainen olikin pelotellut, että toivon kuolevani kun supistukset alkaa) enkä varsinkaan koe, että kivunlievityksiä olis pantattu vaan niitä nimenomaan tyrkytettiin. Tikkejä en tarvinnut ja mun mielestä kaikki meni nappiin. Ainoa harmillinen juttu oli se, että vauva joutu lastenosastolle matalien veren happiarvojen takia.

Home sweet home

Hullua, miten paljon mä haluun muuttaa. Taas! Muutettiin Kimin kanssa meidän pikku yksiöstä pois toukokuun alussa - kaksioon. Muutos oli meille tosi iso, kun oltiin asuttu 1½ puotta 31 neliön asunnossa. Ilman ruokapöytää, sohvaa jne. Nyt meillä on pienellä budjetilla ''sisustettu'' kaksio jossa kyllä viihdytään, mutta tulevaa ajatellen olis mukavaa muuttaa jo kolmioon.

Täällä Mänttässä vuokra-asunnot ei oo kauheen ''hienoja'', vaan oikeestaan sun on tyydyttävä siihen, mitä saat. Jos saat. Usein täällä on aika vaikeetakin saada asuntoa, varsinkaan kohtuu vuokralla. Yksityiset asunnot olis usein halvempia, mutta koen ite kaupungin kämpät jotenkin turvallisemmiks vaihtoehdoiks. Ainakin tietää, että sua ei huijata takuuvuokrissa ym. jutuissa.

Ajattelin suuresta häpeäntunteesta huolimatta napsia teille pari kuvaa meidän asunnosta. Tuntuu siltä, että kaikilla muilla on hirveen kauniisti laitetut, siistit asunnot joissa jokainen detalji on tarkkaan harkittu.. Eipä meillä vaan. Meidän kaikki huonekalut on joko saatu, tai ostettu käytettynä. (Ei sillä ettäkö se mun silmissä tekis niistä huonompia) Ja muut romppeet on haalittu vähän sieltä täältä. En tosin voi sanoo upottaneeni hirveen paljoo rahaa mihinkään kodintarpeisiin vaan ollaan pärjätty hyvin sillä, mitä on halvalla saatu (lue: puoli-ilmaiseksi).

Keittiö meillä näyttää siis tältä.. Ei se kauheen kaunis ole (huomatkaa muuten toi tosi kätsy pyykinkuivaustelineen paikka!) mut en mä sitä vihaakkaan. Ainakin se näyttää suht kotoisalta pikkusen kuluneine pöytineen ja tuoleineen... Harmi vaan, kun en tota ahh, niin ihanan väristä mattoa saanut kuvaan, ja tiskipöytiä en viittiny kuvailla tiskivuoren kera.. 

Tän lipaston päällinen on vähän pyhitetty Innan kamoille. Siis maitojutuille ja tuttipulloille.. Noi kehykset oottaa vielä sopivaa kuvaa, sit mä isken ne seinälle. Ehkä vielä joskus.. 

Makkarista mun ei varmaan tarvii ees sanoo mitään. Näätte kai itekin, miten kuolettavan pieni se on. Irrotettiin makkarista ovikin, että saadaan toi pinnasänky tohon..

Eiks mamma tehnykin söötin päiväpeiton Innalle!

Ja sit päästään tähän olkkariin, joka vaivaa mun päätä tosi paljon. Joo, mä tykkään siitä että täällä on viimein valoisaa, mutta nyt syksyn tullessa haluisin enemmän sellasta kotoisan lämmintä tunnelmaa.

Huomatkaa muuten, että oon eilen siivonnu, ja täällä näyttää tältä.. Hah hah! No, ainakin tiiätte miltä täällä oikeesti näyttää, vaikkakin kuvat ei paljasta lattialla lojuvaa pyykkikoria täynnä pyykkejä, jotka pitäis viikata..

Joo, meillä on myös tollanen 15-euron levitettävä puusohva kera vuodevaatelaatikon. Se matkustaa seuraavassa asunnossa Innan huoneeseen, mut sitä ennen suunnitelmana on hankkia tohon tyynyjä selkänojaks. Ja tää on aivan hiton kova! Hoitopöytänä meillä toimii IKEAn musta peruspöytä, kun ei viittitty sellasta alkaa osteleen. Jos ei sitä sit olis tarvinnutkaan. Kivasti noi Innan vaatteet matkustanu tohon kunnon vuoreks, mutta kätevämpää ne on siittä ottaa kun hakee vaatehuoneesta.

Sitä piti mussustakin ottaa parit kuvat, kun oli viimein parempi kamera käytössä!

Ikuistimpa Kimistäkin kuvia. Pitäis ehkä ton ukon pääkarvat ajella? Hahahaa!

Mut nyt tää matkustaa nakkikastikkeen ja perunamuussin ihmeelliseen maailmaan.
-Mily & Inna (ja ehkä vähän myös Kim)

Turhaa shaibaa!

Kauheen hiljaisuuden mä sain tänne aikaseks heti alkuunsa. Meiltä kun loppu nettisoppari ja tajuttiin vasta netin jo katkettua tehä uus. Mutta onneks noi vempeleet tuli tosi nopsaa nii ei tarvinnu kärsiä netittömyydestä pitkään!

Mitäs meillä on tässä viikon (?) aikana tapahtunu.. Ei kyllä oikein mitään. Ollaan välillä käyty ulkona, (useimmiten vaan kaupassa) ja oon ottanu Innasta miljoonittain kuvia. Ihan normisettiä siis.

tällääne pönikkä! (kuva netistä)

Pumppaaminen me ollaan aikalailla haudattu syvimpään kuoppaan mikä vaan on, ihan mun oman mielenterveyden takia (joojoo, paskamutsi jne..) kun maidon tulo loppu aikalailla kun seinään. Otettiin sit aika nopeesti käyttöön Nutrilonin standard-korvikejuomajauhe, jota aluks sekotettiin äidinmaitoon kun sairaalassa niin suositeltiin..

Joo. En nyt voi sanoo, ettäkö ois tosta pumppaamisesta jääny kauheen hyvä maku suuhun. Tietty ihan omaakin vikaa, kun en jaksanu sitä imetystä niin kamalasti yrittää, kun joka kerta siitä tuli tosi paha mieli. Varmaan tolle muksullekin.






Käytiin tälläviikolla myös siskonpojan 10wee synttäreillä vetääs herkkuja nassuun.. Kuinka vaikeeta voi muuten olla synttärilahjan keksiminen 10-vuotiaalle? Aivan helvetin! Päädyttiin sitten lykkäämään käteen 10-euron seteli ja siirrettiin ostovaikeus synntärisankarille itelleen. HAH!

Niinjoo, ostin mä muutaman vaatteen Innalle facebook-kirppikseltä. Oottelen niitä nyt ihan intopiukeena, luultavasti esittelen niitä täällä kun ne tulee! Tosin ollaan kyllä jo tolle kolmeviikkoselle puettu 62-bodyjakin, ja on ne pituudeltaan ihan sopivia. Hihat vaa vois olla lyhempiä!

-Mily & Inna

Syyskriisi

Nyt se syksy on mulle tullu. Ja vaikka sitä odottikin, pääs se silti hieman yllättämään. Syksyn tietää tulleen sit, kun tekee mieli kääriytyä sohvalle villasukat korvissa ja kaakaokuppi kourassa. Niin mä ainakin haluisin tehdä.

Syksyn tullessa tulee kaikenmaailman kriisejä. Mulla ainakin. Tällä hetkellä kriiseilen syysvaatteista (joita mulla ei muuten pahemmin oo, ja ne joita on ei oikein mee päälle) sekä asunnon sisustamisesta (josta puhun myöhemmin)  

Tää haluis muuttaa pukeutumistaan hieman yksinkertasempaan suuntaan. Ja ehkä aikuismaisempaankin, kun aiemmin oon kulkenut reikäisissä sukkahousuissa ja aukileikatuissa paidoissa.. Haluisin että pukeutuminen aamulla olis yksinkertasta, simppeliä puuhaa eikä niitä vaatteita tarttis vaihtaa 10000 kertoja ennekun on tyytyväinen. Tässä hieman kuvia meikäläisen tyylikkyydestä. Aika vanhoja, mutta kertoo edelleen riittävästi..

Mikä pikku masu! 

Mitä mä sit tarviin? 

TAKIN. Sellasen vähän lörtömmän mallisen, että alle mahtuis vaatteitakin. Himoitsen H&M:n vihreää parkatakkia, mutta ärsyttää, kun niitä näkyy joka toisella vastaantulijalla. Vähintään.

KENGÄT. Mun maailman parhaat kirpparilta hankitut luottokengät kun meni viimevuonna hajoomaan. Olivat muuten ihan mahtavat kengät. Mustaa, aitoa nahkaa ja maksoin niistä euron! Nyt tää haluis uudet maiharit taikka paksupohjaiset tennarit. Maiharit tosin olis paremmat kylmemmilläkin keleillä.

NEULEITA. Jep. Sellasia muodottomia, mutta ahh - niin lämpösiä paksuja villapaitoja. 

FARKUT. Oikeestaan farkkuleggingsit. Oon aina ollu surkee käyttään farkkuja. Ne ei vaan oo mun mielestä mukavia, ne ei koskaan istu tai näytä hyvältä päällä. Farkkuleggingsejä oon miettinyt, ne vois ehkä olla enemmän mun juttu, kun normaalisti mut tapaa kalsarileggingseissä tai sukkahousuissa. Kuinka tyylikästä! 

Kaks viikkoa!

Mun mussukka on jo kaks viikkoa vanha! Hassua, sillä tuntuu kun se olis ollut meidän kanssa jo paljon kauemmin. Oikeastihan Inna on ollut kotona vasta vähän päälle viikon, kun vietti lastenosastolla nelisen päivää tulehduksen vuoksi.

Tällä hetkellä meillä tosiaan enimmäkseen nukutaan. Mikä on sinänsä ihan ok, kun saa ite tehtyä omia juttujaankin. Tosin mulla menee aika paljon aikaa päivästä maidon pumppaamiseen. (en siis imetä, vaan pumppaan ja meillä sit syödään pullosta) Saapa nähdä kuinka kauan tällätavalla tota maitoa heruu, Inna syökin jo niin paljon että mulla on lieviä vaikeuksia saada irti niin paljon maitoa kun tarve vaatis. Varsinkin öisin.

Öisin meillä nukutaan ihan hyvin. Osataan jo arvioida, millon Inna yöllä herää ja sen myötä yöt ei oo niin hankaliakaan. Tosin meillä ton yösyöttämisen on aika pitkälti hoitanu Kim, mun joko nukkuessa tai pumpatessa.. Se vaan on niin, että kun on kerran nukahtanu, on hereillä pysyminen mulle tosi vaikeaa.

Nukkumaan omaan sänkyyn vauva menee klo 20 kieppeillä. Ensimmäinen syöttö ja vaipanvaihtotilaisuus tapahtuu yleensä  klo 22-23 aikaan, sen jälkeen uni voittaa aika nopeesti. Toinen syöttö ei yleensä ookaan ihan niin iisillä ohi, vaan Innan herätessä viimeistään yhdeltä saattaa mennä jopa 1½ tuntia, ennenkun ollaan taas unessa. Tää herääminen on kaikkein pahin, kun on itse just saanut unesta kiinni ja sit pitäiskin muka nousta. NÖYYY! Seuraava syöttö on sitten 3-4 aikaan ja aamulla inistään aamupalaa viimeistään kahdeksalta. Tästä kyllä nukutaan koko perhe jonnekin 10-11 kieppeille, jonka jälkeen aletaan touhuumaan aamupesuja.

Innan aamupesu vähän vaihtelee. Ite saatan helpottaa tätä hommaa käyttämällä sitä hanan alla, ja pesemällä taipeet ym. makkarat siellä, kun kaiken maailman lappusten kaa sählääminen on niin vaikeeta. Varsinkin kun vauva tietty hermostuu eikä pysy millään paikoillaan. Pese niitä taipeita siinä sitten. Suihkuttelun jälkeen kuivaillaan hyvin, käytetään myös perusrasvaa tohon nahkanlähtöön. Innalla kun kuorii sikiöaikainen iho irti, ihan törkeen näköstä.. Aamupesun yhteydessä myös putsataan silmät, napa ja korvantaukset. Sitten voikin heittää vaipan bepanthenilla kuorrutetun takamuksen päälle!

Vauvanvaatteista oon sitä mieltä, että meillä niitä on ihan liian vähän. Siis ainakin noita pieniä. Ja ainoot mitkä noista pienistä istuu, on kaks H&M:n pitkähihaista bodya. Ne on sellasta tosi sileetä trikoota, eikä samanlaista lörttöä kun noi muut. Toinen juttu on noi kietasubodyt. En vaaan tykkää niistä, ja eikös mulla niitä sitten oo eniten..

Innan kaksviikkosia juhlistetiin tänään lisäämällä maitoon D-vitamiinia. Woou. Päästiin myös ovesta pihalle ja käytiin ostamassa hilloa kaupasta, että Kimi voi paistaa lettuja illaks! Kamerakin oli mukana, mutta ei tullut kuvailtua, varsinkaan kun Kimi taas möläytteli kohteliaisuuksiaan... ''Kyllä susta vielä pin-uppi saadaan'' No kivakiva...

HEIMOI!

Nyt mä sen viimein tein. Aloin bloggaamaan, meinaan. Taas. Ehkä mun elämässä nyt olis niin paljon kaikkea uutta ja jännää, että siitä riittäis tännekin kirjotettavaa. Tosin, jaksan vähän epäillä.

Suurin syy tähän uuteen bloggailuinnostukseen on tuo tuhiseva nyytti, joka täyttää muuten huomenna kaks viikkoa! (JEE SE ELÄÄ YHÄ!) En usko, että tuttavat jaksaa päivästä toiseen kuunnella miten meidän Innalta pääsi puklu ja monestiko oon vaipan vaihtanut päivässä. Sellasta siis varmaan tänne enimmäkseen on luvassa!

Oon siis 19-vuotias uunituore äippä, jonka mielestä raskaana oleminen oli aika kamalaa, ja joka on tosi onnellinen kun vauva on viimein pihalla! Kimin kanssa ollaan parisen vuotta oltu, ja asuttu yhdessä. Vauvautumisesta ollaan molemmat oltu sitä mieltä, että tulee kun on tullakseen, mutta mulla vauvakuume oli kova ja monta negatiivista testiä tein pettyen aina pahasti. Viime marraskuussa tikussa viimein heilui - ei yksi, vaan kaksi viivaa!

Raskaana ollessani huomasin, että kavereita ei enää ole juuri lainkaan ja nyt äitiydyttyäni mun paras ystävä on rintapumppu. Ja tietysti tuo mies, joka onneks jaksaa kuunnella mun pillitystä siitä, miten yksin tunnen olevani. Vaikka sekään ei kyllä ihan totta oo, sillä mulla on maailman ihanin ja höntein perhe. Silti jossain määrin kaipaan tyttökavereita, joiden kanssa parantaa maailmaa puhuen täyttä kuraa ja joiden kanssa tehdä ihan mitä vaan.

Nyt kun vauva-arki on lähtenyt käyntiin, oon ihmetelly onko tää alussa oikeesti näin tylsää? Sä syötät, vaihdat vaippaa ja mun tapauksessa pumppaat ruokaa. Ja lopun ajasta tyyppi vaan nukkuu. Silti mun päivät on ohi, ennenkun ne on edes alkaneet ja tuntuu ettei mitään saa aikaiseksi. Ovesta ulos pääseminen vie yllättävän paljon aikaa, vaikka vois vielä kuvitella sen olevan suht helppo homma.. Toki tää hiljaisuus on myös nautinto. Inna ei sittenkään huuda pää punasena 24/7 vaikka siihen oltiin varauduttu. Siis, ei VIELÄ huuda. Ehkä se kohta oppii meidän suvun tavoille!